Miksi en laihtuisi? Äkki ajatellen kai kaikki haluavat olla laihoja. Ainakin media niin väittää. Miksi minä olen lihonnut? Ja nyt seuraa niin paljon köökkipsykologiaa, että heikompia hivittää. Ihminen tekee yleisesti ottean vain kannattavia aisoita. Jos hän lihoo, hän siis saa siitä jotain. Seuraavassa pohdin omia lihomisen syitäni ja syitä miksi olen pitänyt kiloistani kiinni ja jopa kartuttanut niitä.

Lisäksi uskon, että ihmisellä on teolleen aina sekä järkisyitä, että todellisia syitä. Järkisyyt ovat ne joita kerromme muille. Oikeat syyt ovat niitä, jos vain uskallamme rehellisesti miettiä, jotka vain itse tiedemmä ja jotka oikeasti aiheuttivat valinnan. Oikeat syyt teollemme pohjautuvat usein tunteisiin.

Helpot syyt lihomiseen: Vauvat ja valvominen. Kiire. Pikaruoka. Epäterveelliset mutta herkulliset välipalat ja muuta nautinnot. Suklaa, englannin lakut. Nämähän ovat oikeasti prioriteetti kysymyksiä. Kutsuuko sohva vai jumppamatto, onko pakko syödä itsensä ähkyksi? Onko 15 min ruuanlaittoon liikaa aikaa?

Muita syitä lihomiseen. Oma äitini oli lihava ja äiti idolini muumi mamma on lihava. Ehkäpä (altajuisesti) minusta äitien kuuluu olla lihavia tai ainakin hieman pyöreitä. Minusta lihavat äidit ovat sympaattisia ja mukavia, äidillisiä. Laihat äidit assosioituvat mielessäni tunnekylmyyteen. Olen tuntenut useita tikkulaihoja äitejä, juuri kenestäkään en ole pitänyt (mutta olenko päättänyt olla pitämättä heistä koska he ovat laihoja vai ovatko he todella olleet inhottavia? en tiedä). Tiedän, kytkökseni on todella irrationaalinen mutta minulle tosi. Siksipä halusinkin sen tähän kirjoittaa ja sitä myötä siitä irtautua.

Olin koko aina enne lapsia normaalipainoinen ja ratsastus (ja muu urheilu) piti vatsani varsin litteäksi treenattuna. Kärsin myös neljä ja puolivuotta lapsettomuudesta ennen kuin hoitojen avulla vihdoin tärppäsi. Ja voi, sitten alkoi vatsan pullistumisen odotus. Ja jos joku odottava äiti oli ylpeä pyöristyvästä vatsastaan, niin minä olin. Iltaisin istuimme mieheni kanssa ihailemassa ja silttelemässä pullistuvaa vatsaani. Se kertoi, että kehoni toimi sittenkin. Me olimme onnistuneet. Saisimme lapsia. Tämä lihavuuteni on asettunut paljolti juuri vatsan seudulle omenalihavuudeksi. Se muistuttaa hieman raskausmahaa. Se on minusta osittain ihan söpöäkin. Siksikö pidän siitä kiinni? Lisäksi pelkään, että laiduttuani, en saa kiinteää vatsaa takaisin. Saan litteän vatsan jonka edessä roikkuu esirippuna löysää venynyttä nahkaa. Joka ei ehkä koskaan palaudu. Olen ajatellut asian niin, että odotan laihtumisen jälkeen vuoden tai kaksi palautuuko vatsanahkani. Jos ei palaudu ja jos asia minua vielä silloin häiritsee, niin sitten leikkautan vatsani, abdominoplastia.

Ja rinnat, ne ovat nyt täyteläiset ja suuret. Imetyksen lopun kadottaman volyymin olen korvannut rasvalla. Voin vain kuvitella kuinka ne laihduttua roikkuvat. Niitä en aio leikkauttaa, en halua menettää tuntoa rinnoistani.

Koitan tässä vielä viikon varrella saada kirjatuksi myöskin syyt miksi haluan laihtua.